Läski, läski, läski, läski, läski

Tämä on omistettu kahdelle ryhmälle;

Kaikille teille ihanille lukijoille(myös anonyymeille!), jotka jaksatte päivästä toiseen kommenteillanne tsempata, lohduttaa, piristää ja kehua! Ette tiedäkkään kuinka hyvä fiilis siitä tulee kun edes jonkun kanavan kautta kuulee niin paljon positiivista palautetta! Toivon, että tällä postauksella saan teidän ymmärtämään edes pienen hitusen mun painokamppailusta ja, että olette täydellisiä juuri tuollaisina. Yritän antaa edes jotain hyvää teillekkin takaisin!

Ja toiseksi, kaikille teille joiden mielestä oli hauskaa "kiusata" minua yläasteella.

Oon viime aikoina miettinyt aika paljon mun surkeaa itsetuntoa. Enkä tarkoita vaan tätä tän hetkistä tilannetta (omat lempinimet itselleni mm. merinorsu, jättimakkara, ihrakasa, läskipallo, valtamerialus, mäkkihirmu, ällöttävä läskikasa jne.) vaan sitä, miten mulla on aina ollut itsetunto ihan nollissa ja mikä siihen on voinut vaikuttaa. Tää on mulle aika vaikea aihe, koska mun kroppa on aina ollut mun herkkä kohta.

Kun mä katselen kuvia itsestäni pari vuotta takaperin, mulle tulee tosi tyhmä olo... Mm. seuraava kuva Lontoosta; mun takki peittää tosi hyvin koko vartalon (tarkoituksella), mutta noista mun jaloista voi hiukan päätellä kuinka laiha oon ollut. Ja koko ton matkan mä vaan angstasin sitä kuinka ällöttävä ja läskin olen. Itkin iltaisin sängyssä ja päivisin salaa pukukopeissa sitä, miten voinkin olla niin läski ja hirveä kun kaikki muut on niin laihoja ja kauniita.

Mä olen ajatellut mun painoa ja vartaloa ja yrittänyt vaikuttaa siihen varmaan noin kolmannelta luokalta asti. Olin pienenä tosi laiha luikku, jossa oli vaan luuta ja nahkaa. Katselin koulussa ympärilleni ja huomasin, että melkein kaikki muut ovat isompia kuin minä, ja olin siitä onnellinen. Tossa iässä ei tarvitse tai edes osaa katsoa mitään syömisiä, mutta salaa olin iloinen laihuudestani. Viidennellä luokalla aloin jo katsoa syömisiäni. Kun painoinkin terveystarkastuksessa ja huikeat 50 kiloa, se tuntui olevan jonkinlainen herätys. Enhän mä voi painaa noin paljon? Yritin itsepintaisesti väittää terveydenhoitajalle, että vaaka on rikki.

Tähän väliin ajattelin lisätä, että en ole missään vaiheessa ollut alipainoinen. Ellei lasketa jotain ihan lapsuusvuosia ja niitähän ei lasketa. Painoindeksi kun ei päde ennen kuin murrosikä on käyty läpi. Vaikka olenkin ollut tosi laiha niin mulla on aina ollut tosi paljon lihasmassaa ahkeran treenauksen takia. Tämä siis ihan vaan ettei kukaan ala vertaamaan mun tilannetta anoreksiaan. Anoreksia ja tosi huono itsetunto on kaksi aivan eri asiaa.

Yläasteella alkoikin jo se "laihdutus". Koulussa oli noloa syödä paljon ruokaa, joten kavereitten kanssa näkerrettiin sitä yhtä näkkileivän palasta ja juotiin vettä. "Ei meillä oo nälkä kun syötiin niin paljon aamupalaa". Ihan kuin olisin ikinä syönyt jotain aamupalaa.. Ensin olin syömättä niin kauan kun jaksoin ja sitten kun oli pakko, söin jotain pientä. Edelleen olin kuitenkin koko ajan laiha. Omasta ja muiden mielestä. Lämpimän ruoan kuitenkin söin joka päivä kotona. Meidän äiti ei olisi ikinä antanut meidän olla kotona syömättä. Eikä koulussakaan, jos olisi kuullut asiasta. Jos opettajat olisivat puuttuneet siihen niin kuin heidän kuuluisi.

Kahdeksannella luokalla, ja yhdeksännellä vielä pahemmin, kun alkoi tulla niitä muotoja, aloin tuntemaan itseni läskiksi. Jota en todellakaan ollut. En aiemmin edes ajatellut olevani läski, vaan olin ihan tyytyväinen kroppaani, ennen kuin aloin saada siitä kommentteja. Joku saattoi ohimennen sanoa ruokalassa "jätä sitä ruokaa muillekkin" tai jotain siihen suuntaan. Ehkä ei tarkoittanut pahaa, mutta kyllä se tuntui. Aloimme tehdä sitä itsekkin sen hetkisen parhaan ystäväni kanssa. Vitsailtiin herneen kokoisista annoksistamme, joiden kuvittelimme olevan isoja. Aloimme sanoa sitä muillekkin ystävillemme. Ehkä, jotteivat he kiinnittäisi huomiota meidän annoksiimme? He eivät kuitenkaan ymmärtäneet sitä vitsiksi/itsesuojeluksi ja riparille se loppui kun isosemme puuttuivat asiaan.

Parhaiten mieleeni on jäänyt yksi lempinimi ysiltä. Pommes. Paikallisen kebabpaikan vakioannos. Kuulemma näytin siltä, että olen niitä muutaman vetänyt. Siitä alkoi koko ysiluokan kestänyt häpeä. Häpesin kroppaani ja kuvittelin olevani taas kerran, läski. Vaikka paidoistanikin paistoivat läpi kylkiluut. Ruokailujen ajan piilottelin vessassa, ettei tarvitsisi syödä, tai piilotella syömättömyyttäni. Kotona kuitenkin söin aina ruokaa. Taas, en ollut anorektikko, en ollut aina syömättä. Söin kyllä, mutta häpesin sitä ja häpesin vartaloani. Jossain kohtaa huomasin, ettei minulla ole enää ystäviä. Olin niin keskittynyt omaan kroppaani, etten edes tajunnut menettäneeni kaikki ystäväni. Vaikka tuskin minulla siinä vaiheessa oli niitä oikeita ystäviä. Ei kukaan huomannut missä ahdingossa olin. Tai jos huomasi, ainakaan kukaan ei välittänyt. Äiti aina kyseli, mutta koska söin kuitenkin suht normaalisti kotona ja esitin olevani ylpeä vartalostani, ei mikään ulospäin näyttänyt olevan vialla.

Huono, ei, oikeastaan surkea, säälittävä, olematon itsetuntoni on vaikuttanut todella paljon elämääni. Kadun kaikkia niitä hetkiä kun olen maannut kotona itkemässä lihavuuttani, vaikka jälkeenpäin ajatellen olen ollut kadehdittavan laiha. Tai no, ainakin itse kadehdin entistä itseäni. En voi olla ajattelematta, että ehkä jos kukaan ei olisi keksinyt alkaa huomautella syömisestäni ja keksiä minulle typeriä lemipinimiä, olisin voinut oikeasti pitää hauskaa nuorena. Sen sijaan, että masentuneena ravasin vaa'alla ja laskin kaloreita. Enkä syytä tästä vain niitä yhtiä ihmisiä, jotka esim. tuon pommes-ilmiön aloittivat. Vaan koko koulua, joka lähti siihen mukaan. Oli mahtavaa olla vaikutuksille altis teini-ikäinen koulussa, jossa kaikki tuntuvat ajattelevan sinun olevan läski. Joka päivä yläasteella mä vaan toivoin aamuisin, että olisin kipeä. Ei siksi, etten olisi jaksanut opiskella. Vaan koska en jaksanut miettiä jokaisesta saamastani katseesta, että tuijottiko se nyt mun mahaa vai reisiä, mitä se tuijotti, mitämitämitä?? Ja ettei välituntisin tarvitsisi miettiä, että mitäs sitä nyt taas tekisi kun aina olen ihan yksin. Koska eihän kukaan halua olla sen läskin tytön ystävä. Sitä mä olin mielessäni koko yläasteen ja suurimman osan lukiostakin. Se läski tyttö. Minä Emilia, 166 cm ja 55 kg

Kuvassa se läski tyttö

Luulisi, että nyt kun tajuan, että enhän mä oikeasti ole ollut läski tollon, niin mun itsetunto olisi kohonnut. Mutta ei. Eikä se taida vieläkään kohota. Kun mä olen valittanut ja itkeskellyt noita keskusteluja netissä mun kropasta, miten demittäjät ihmettelee, että tollanen kroppako synnytyksen jälkeen tulee hyi saatana, niin salaa olen samaa mieltä. En vain halua, että muutkin ajattelee niin. Enää en voi ajatella, että hei mähän olen just synnyttänyt. Siitä on jo kohta 5 kuukautta. Pakko vaan hyväksyä se fakta, että nyt mä oikeasti olen myös painoindeksin mukaan läski. Ja mua ahdistaa se ajatus ihan sikana. Varsinkin kun tuntuu, että mikään laihdutuskuuri ei sovi mulle eikä tehoa. Mut tässä on nyt kaksi mahdollisuutta. Joko mä laihdun tai sitten odottelen sitä uutta ja ihanaa hyvää itsetuntoa. Sanoisin, että toi kakkosmahdollisuus on erittäin epätodennäköinen. Joten eikun taas uusia dieettejä kokeilemaan.

Pahoittelen sekavuutta. Tän kirjoittaminen sai mut taas vaan koko ajan ajattelemaan mun kroppaa ja sitä miten että mun peilikuva saa mut melkein oksentamaan. Voikohan huonosta itsetunnosta ikinä parantua? Ehkä meillekkin voitaisiin perustaa oma ryhmä, niin kuin alkoholisteille.

"Hei, olen Emilia ja minulla on huono itsetunto." "Hei Emilia!"